Muutin tähän kotiin noin 1,5 vuotta sitten. Sitä ennen asuin kodissa, jossa minusta tehtiin pelokas ja arka kissa. En osannut käyttäytyä oikein. En osannut istua, vaikka käskettiin. En osannut kieriä, en maata, en osannut tehdä tarpeitani oikeaan paikkaan. Minua rankaistiin jokaisesta virheestäni.
Kun muutin uuteen kotiin, valtasin heti sängyn, jonka valtiatar olen vieläkin, ja kuusi kissakaveriani saa tulla sinne ainoastaan minun luvallani.
Ensimmäiset viikon pissasin valtakuntaani. Pesukone oli töissä jatkuvasti ja pesi lakanoita, peittoja ja tyynyjä harva se päivä. Aina pissattuani menin nurkkaan pelkäämään. Odotin läimäytystä myös silloin, kun olin tehnyt tarpeeni pesuhuoneeseen. Ihme ja kumma: pelkäsin turhaan.
Lopulta löysin vessan saunan lauteiden alta. Vielä tänäkään päivänä en käytä kissoille tarkoitettua vessaa. Vessoja on pidetty saunassa lauteiden alla, pesuhuoneessa, jopa makuuhuoneessa... Olen saanut tutustua pelletteihin ja hiekkoihin. Joskus minut on nostettu kissojen vessaan, mutta siellä minuun iskee paniikki. Minuun kuitenkin ollaan suhteellisen tyytyväisiä nyt, kun en enää pissaa sänkyyn.
Olen opetellut käyttämään valjaita, joita käytin jo edellisen omistajan käskystä. Alkuun aloin täristä holtittomasti aina, kun tunsin valjaat ylläni. Mourusin ja vikisin ja painauduin matalaksi kauhuissani. Minua ei kuitenkaan enää komenneltu, ja olen oppinut käymään ulkona. Siellä on paljon ihmeteltävää: on heiniä joita syödä, kiviä jotka pistelevät tassujen alla, on auringon paistetta ja lintujen lauluja, on paljon ihmeellisiä tuoksuja.
Pelkään kissakavereitani edelleen. Joskus haistelemme toisiamme, mutta vain niin, että minä olen saanut tehdä aloitteen. Kerran nukuin Raimon kanssa takapuolet yhdessä, mutta silloinkin minä olin aloitteen tekijä. Syömään uskaltaudun samoille kupeille, sillä siellä kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Jos kaverit yrittävät tehdä minuun tuttavuutta, alan sihistä ja sähistä, ja jos se ei riitä, rääkäisen niin että talo tärähtää.
Pelkään myös ihmisiä. Vain valtakunnassani sängyssä uskallan tuuppia ja puskea heitä, ja samalla päästän kehräykseni valloilleen ja tunnen olevani onnellinen. Muualla väistelen silityksiä ja paijauksia, enkä anna kenenkään koskea minuun.
Minusta on surullista, että minun täytyy pelätä. Kuljen kyllä kotona, mutta aina seinänvieriä pitkin. Kukaan ei saa koskea minuun muualla kuin valtakunnassani. En uskalla edes leikkiä muualla kuin valtakunnassani, mutta siellä kyllä tykkään telmiä: tykkään leikkiä ihmisten kanssa pallolla ja pienellä pehmokoirallani.
Tiedän, että tälläkin hetkellä moni kouluttaa kissaansa lyönnein, huudoin, suihkepulloin ja pelotteluin. Väitän kuitenkin, ettei syy ole koskaan meissä kissoissa, vaan teissä ihmisissä. Emme me ilkeyttämme tiputa astioita ja raatele viherkasveja. Emme me ilkeyttämme pissaa väärään paikkaan. Emme me ilkeyttämme kynsi huonekaluja, emmekä me ilkeyttämme puraise tai lypsä kipeästi.
Moni kohtalotoverini on stressaantunut ja pelokas. Moni kohtalotoverini luulee tekevänsä oikein ja ihmettelee ihmisen reaktiota. Moni kohtalotoverini on häpeissään uskallettuaan nauttia elämästään ja saatuaan siitä moitteita. Moni kohtalotoverini on turhautunut saadessaan liian vähän positiivista huomiota.
Pyydän, että kohtelisit kissaasi sen arvon mukaisesti. Opettele lukemaan kissaasi ja etsi rankaisun tilalle kestävämpi ratkaisu. Vietä aikaa kissasi kanssa, leiki hänen kanssaan, kuuntele mitä hänellä on sanottavaa, etsi syitä ei-toivotulle käyttäytymiselle muualta kuin kissastasi. Takaan, että tämä parantaa sinun ja kissasi välistä luottamusta ja voitte molemmat nauttia toinen toistenne seurasta entistä enemmän!
Toivon, että jonain päivänä voin kirjoittaa uuden kirjeen, jossa voin kertoa olleeni arasta kissasta rohkeaksi kissaksi muuttunut nuori neiti. Siihen voi olla vielä pitkä matka, mutta olen jo aloittanut tuon matkan. Toivottavasti sallit sinunkin kissasi aloittaa sen viimeistään tänään.
Ystävällisin terveisin Ada Arkajalka
