Raimon päiväkirja

torstaina 1. tammikuuta, 2015

Mua itkettää ja mää mouruan, kattopaaka ko kaikki mun kamuttajat nukkuu

ja mua ei nukuta ja mää haluaisin leikkiä.

Äiti ei löytäny mun palloa eikä veljesten pallot kelpaa mulle ja ko mää yritän juosta
Airan kans, se vaan menee sängyn alle piiloon ja irvistelee mulle sieltä.

 

Ja äiti on vähä vihanen nyt. Ei se mulle oo vihanen ko ihimisille.

Se on ihan pöllö ko se kirjottelee ihimisille, jotka on eri mieltä ko se ite,

ja sitte se on äkänen.

 

Jotku kirjottelee netisä että kissa otetaan huvin vuoksi. Siitä äiti tuli kiukkuseksi.

Meijät on otettu löytöeläintalolta. Pitäsköhän Airaki palauttaa sinne

ko ei siitä oo paljoakaan huvia äitille ja isälle ko se on semmonen sähisijä.

 

Kai meillä ei oo mittään itseisarvoa. Kaikki mitataan sillä,

onko meistä huvia tai hyötyä ihimisille.

Jos elukan voi syyä tai se antaa maitua tai munia, son muka arvokas.
Eikö se sitte muuten oo?

 

Tai että lemmikki otetaan jos siitä on huvia ihimiselle,

vaikka niinkö että meijätki varmaan pitäs pukia hassuihin vaatteisiin

että ihimiset sais nauraa meille. Pöh.

Mua ei ainakaan pujeta mihinkään! Eikä mun kamuttajia!

Me ollaan kissoja ja me ollaan yhtä arvokkaita ko nuo meijän äiti ja isäki

eikä meitä oo luotu sitä varten että me huvitetaan.

 

Onhan niitä kissakahaviloitaki, misä kissat ellää vaan sitä varten

että ihimiset saa käyvä niitä sielä paijaamasa,

mutta onko se mittään kissan elämää oikiasti.

Mää en ainakaan haluais ellää kahavilasa vaan kotona.

Mulla on oma perhe ja kaikilla kissoilla pitäs olla oma perhe,

eikä joutua ellään semmosesa paikasa misä ihimiset vaihtuu koko ajan

ja kaikki haluaa lääppiä ja leikittää ja huvittua.

 

Ilimanko äiti on vihanen, kiukustuuhan täsä iteki.

Me nukutaan ko meitä huvittaa ja syyään ko on näläkä

ja leikitään jos siltä tuntuu. Välillä äitiä ja isää naurattaa ja välillä ei.

Sitä paitsi monesti tuntuu että mehän täälä ollaan kunkkuja ja kuningattaria

ja äiti ja isä kuuluu palveluskuntaan,
ja että ne on enemmän meitä varten ko me niitä varten.

(Äiti tosin luki netistä aika vasta jutun kissasta,

joka aiottiin tappaa vaan siks että se oli teheny naarmuja

johonki kalliiseen nahkasohvaan.)

 

Löytöeläintalolla on paljo eläimiä, joista ei oo ollut tarpeeksi huvia jolleki.

(Meijän Ada on yks poikkeus... Siitä oli sen entisesä kojisa niin paljo huvia ihimisille,
että eläinsuojelutätien oli pakko hakia Ada pois, ko se kärsi liikaa.)

Toivotaan, että kaikki löytää äkkiä semmosen kojin,

jos niitä rakastetaan semmosina ko ne on, eikä kukkaan ennää kiusaa niitä.

 

Ne, jokka luulee että löytökissat raapii ihimisiltä silimät päästä, on vääräsä.

Mun äitillä on edelleen kaks toimivaa silimää ja isällä kans,

vaikka mää kyllä pari viikkoa sitte vahingosa raapasinki

äitin silimämunaan naarmun, ko unisaan venyttelin sen tyynyllä.

(Silimä itki itekseen yhen päivän ko oli niin kipiä mutta on se jo parantunu.)

 

Mun mielestä semmonen ihiminen ei oo tekopyhä,

joka antaa mun olla mää eikä halua herättää mua kesken unien

tai pukia mua pöljiin vaatteisiin tai kiskoa mua kylpyammeeseen

vain koska on niin hauska katsoa ko mää räpiköin.

 

 

RAMPE